Edellisestä postauksestani on pitkä aika. Tässä välissä olen ehtinyt ihastua erääseen ihmiseen ihan hirvittävästi. Hänestä ei ennakkoasetelmien mukaan edes pitänyt tulla ystäväni, oli liian paljon salamyhkäisyyksiä välillä. Toisin kuitenkin kävi, ja olen yllättänyt itseni toimimalla erilailla kuin tavanomaisesti. Olen yhdessä pienessä nurkkauksessa elämääni irtaantunut rutiineista ja kaavoista.
Olen ollut liian tyytyväinen ja arka. Sitä minä olen, arka. Pelkään haasteita ja mietin liikaa, mitä ihmiset minusta ajattelevat. Tuntuu siltä, että minun pitäisi kerran hypätä korkealta tyhjän päälle, jotta oppisin taas luottamaan itseeni. Hyppäisin, leijuisin ja huutaisin kovaa.

Tahtoisin irtaantua rakentamistani kaavoista enemmän, mutten uskalla. Suhtautumistapani asiaan on todella ristiriitainen - jos en saa palautetta minulle epätavanomaisista valinnoistani, ajattelen ettei kukaan huomaa niitä ja muutos ei ole millään tapaa todellinen. Toisaalta pelkään sitä, että ihmiset huomaavat ja sanovat jotain. Siitä tulee vaivaantunut olo.

Yllätin itseni kaipaamasta Slovakiaa pitkästä aikaa niin konkreettisella tasolla, että alkoi itkettää. Slovakia oli minulle päättämättömyyden ja vastuuttomuuden aikaa, ja sitä minä nyt kaipaan. Kaipaan sitä, ettei tarvitse tehdä päätöksiä viikkoa pidemmälle aikavälille. Kaipaan sitä, että saattoi päähänpistona lähteä käymään yhdessä maailman kauneimmista ja hiljaisimmista kaupungeista. Tai että saattoi kiivetä hautausmaalle istumaan ja lukemaan. Ihmiset viettivät paljon aikaa hautausmaalla, ei siksi että se oli hautausmaa, vaan siksi että hautausmaat ovat puistoja. Hautausmaalla voi kokea paljon iloisia ja surullisia asioita. Nyt en enää tiedä, mitä hautausmaasta kirjoittaisin.

Olen löytänyt itseni yhä useammin polkemasta pyörällä mäkiä ylös ja toivomasta, että voisi mennä korkeammalle. Ja että siellä päällä olisi hautausmaa.

Olen jatkuvasti puolimatkassa.