keskiviikko, 23. tammikuu 2008
Solmu.
Minun elämäni keskittyy tällä hetkellä hyvin paljon solmujen ympärille henkisesti ja ihan fyysisestikin. Minulla on pitkävartiset saappaat, joiden kiristämiseen ja solmimiseen menee aikaa. Minulla on narua, jolla aion opetella solmimaan hiukseni kauniisti. Minulla on solmio, johon olen opetellut tekemään kauniin kravattisolmun, myöhempiä käyttötarkoituksia varten.
Minulla on solmu sisälläni, koska en tiedä, mitä tapahtuu ensi syksynä. Se solmu ahdistaa paljon enemmän kuin annan ymmärtää. Minulla on sisälläni myös toinen solmu, sellainen joka yhdistää monta toisiinsa kuulumatonta asiaa kauniiksi ja tasapainoiseksi liitokseksi. Sen solmun en halua purkautuvan.
Ja se kissan tekemä solmu kaulakorussa.
maanantai, 7. tammikuu 2008
Pahin kirosana.
Emansipaatio.
Se on se suurin ja pahin kirosana minulle juuri nyt. Siinä vaiheessa ollaan menty pahasti metsään, jos emansipaatio on este eikä ediste.
Naisena minun kuuluu tukea sairaanhoitajien palkankorotusvaateita (ja ilmeisesti unohtaa ne oikeasti korkeakoulutetut naisvaltaiset ammatit) ja äänestää eduskuntavaaleissa aina naisehdokasta.
Ja luoja tietää mikä haloo syntyy, jos "alistun" seksiin silloinkin, kun ei ehkä niin paljoa huvittaisi ihan vain sen takia, että mies tykkää seksistä. Korotetaan panoksia - alistun seksiin sen jälkeen, kun olen laittanut miehelle ruokaa ja jopa tiskannut. Telaketjufeministipartio soitetaan paikalle, mukana on pari tiukkaa Dommea, jotka varmasti kyllä osaavat näyttää miehelle sen kaapin paikan, koska minä en siihen näemmä pysty. Minä saan luennon naisten oikeuksista (vai onkos niistä osa sittenkin etuoikeuksia??) ja mies konttaa luuttu kädessä pyyhkimässä jalkalistoja. Sitten on yhteiskuntajärjestys taas rikkumattomassa rauhantilassa. Meikata sentään saa, kunhan muistaa sanoa tekevänsä sen omaksi ilokseen eikä miestä miellyttääkseen. Sama pätee hameisiin ja korkokenkiin.
Emansipaatiota, suffragettisiskot!
tiistai, 4. joulukuu 2007
Hemiola ja kontrapunkti.
Olen kuunnellut Bachia ja Gouldin hymistelyä. Sillä musiikilla on edelleen merkillinen kokoava voima. Vaikka maailmassa tapahtuisi mitä, niin kontrapunkti saa minut keskittymään ja muistamaan jälleen sen, mikä on olennaista. Minä löydyn teemojen välistä ja mustilta koskettimilta, hengitykseni on hemiola ja ruumiini asento kahveli-kahveli-puolikas. Selkärankani on jalkapöydän lävistävä tahtipuikko, raajani sopraano, altto, tenori ja basso. Vakaa syke, prima vista ja improvisaatio.
Vuosi sitten rakensin ajatuksen muutosta ja muutoksesta. Takerruin siihen minkä pystyin, mutta elämä tuli väliin ja osoitti olevansa minua vahvempi. Näytti minulle mitä todellisuudessa tahdoin, työnsi sen kurkustani alas ja pakotti vielä kiittämään. En tahtonut tai tahdoin, mutta minä en muuttanut. Muutos on todellinen tässä ja nyt yhä edelleen. Se on jatkuva virta ja avoin ovi toisensa perään.
Vakaus, jota vasten nojata.
lauantai, 28. huhtikuu 2007
Leap of faith.
Siinä vaiheessa kun loppuu ratio ja intuitio, on hypättävä. On otettava sellainen kierkegaardilainen askel. Edellisessä postauksessani kaipasin leijumista ja epävarmuutta, jonka kautta voisin löytää jonkinlaisen luottamuksen itseeni. Noin kaksitoista tuntia sen jälkeen, kun olin edellisen postaukseni kirjoittanut, jokin iso muutos lähti liikkeelle. Se tuli keskustelujen muodossa, ja myöhemmin niistä keskusteluista syntyi mahdollisuus hypätä ja sulkea silmät.
Hyppäsin. Jalkani alkavat vähitellen kantaa, ja olen huomannut, että on hetkiä jolloin olen vahvempi kuin koskaan ennen.
tiistai, 20. maaliskuu 2007
Kovaa ja korkealta.
Edellisestä postauksestani on pitkä aika. Tässä välissä olen ehtinyt ihastua erääseen ihmiseen ihan hirvittävästi. Hänestä ei ennakkoasetelmien mukaan edes pitänyt tulla ystäväni, oli liian paljon salamyhkäisyyksiä välillä. Toisin kuitenkin kävi, ja olen yllättänyt itseni toimimalla erilailla kuin tavanomaisesti. Olen yhdessä pienessä nurkkauksessa elämääni irtaantunut rutiineista ja kaavoista.
Olen ollut liian tyytyväinen ja arka. Sitä minä olen, arka. Pelkään haasteita ja mietin liikaa, mitä ihmiset minusta ajattelevat. Tuntuu siltä, että minun pitäisi kerran hypätä korkealta tyhjän päälle, jotta oppisin taas luottamaan itseeni. Hyppäisin, leijuisin ja huutaisin kovaa.
Tahtoisin irtaantua rakentamistani kaavoista enemmän, mutten uskalla. Suhtautumistapani asiaan on todella ristiriitainen - jos en saa palautetta minulle epätavanomaisista valinnoistani, ajattelen ettei kukaan huomaa niitä ja muutos ei ole millään tapaa todellinen. Toisaalta pelkään sitä, että ihmiset huomaavat ja sanovat jotain. Siitä tulee vaivaantunut olo.
Yllätin itseni kaipaamasta Slovakiaa pitkästä aikaa niin konkreettisella tasolla, että alkoi itkettää. Slovakia oli minulle päättämättömyyden ja vastuuttomuuden aikaa, ja sitä minä nyt kaipaan. Kaipaan sitä, ettei tarvitse tehdä päätöksiä viikkoa pidemmälle aikavälille. Kaipaan sitä, että saattoi päähänpistona lähteä käymään yhdessä maailman kauneimmista ja hiljaisimmista kaupungeista. Tai että saattoi kiivetä hautausmaalle istumaan ja lukemaan. Ihmiset viettivät paljon aikaa hautausmaalla, ei siksi että se oli hautausmaa, vaan siksi että hautausmaat ovat puistoja. Hautausmaalla voi kokea paljon iloisia ja surullisia asioita. Nyt en enää tiedä, mitä hautausmaasta kirjoittaisin.
Olen löytänyt itseni yhä useammin polkemasta pyörällä mäkiä ylös ja toivomasta, että voisi mennä korkeammalle. Ja että siellä päällä olisi hautausmaa.
Olen jatkuvasti puolimatkassa.
