Minä olen alisuoriutuja ja olen melkein jo hyväksynyt sen ominaispiireekseni. On pelottavaa huomata, että on täysin ok, etten ikinä tule olemaan mitään keskinkertaista parempaa. Olen täysin tyytyväinen siihen, että tiedän kaikesta vähän, mutten mistään paljoa, että osaan kaikkea vähän, mutten mitään kunnolla. Voin keskustella tieteestä, taiteesta ja politiikasta sujuvasti, voin vaihtaa kieltä kesken lauseen ilman ongelmia, mutta heti kun mennään perusasioita syvemmälle, olen aiheesta riippumatta täysin hukassa. Siksi tein päätöksen alkaa opiskella. Minusta tulee oikea opiskelija. Vaikka, niin, oikeasti tärkeitä asioita ei voi opiskella.

Voinko seistä selkä suorassa muiden edessä, jos tunnen itseni keskinkertaiseksi alisuoriutujaksi? Voinko olla ylpeä itsestäni?

Peilaan nykyisin kaiken fyysiseen olemukseeni. Jos olen itseni silmissä ihmisenä parempi ja kunnioitettavampi, olenko silloin myös fyysisesti täydemmin läsnä? Minulla on kaikesta huolimatta ollut tapana painua nurkkiin ja seinänvierustoihin. Entä jos olisin fyysisesti ideaalinen, olisinko silloin yhtä tietoinen henkisistä puutteistani?

Minä olen itseni ainoa mittari.