Alistumisen käsite on minulle vieras. Olen ylpeä (ainakin salaa muilta), olen rohkea (ainakin silloin, kun haaste ei ole liian suuri). En osaa katsoa itseäni alistumassa mihinkään rooliin, mutta teen sitä kaiken aikaa. Kuitenkin olen fiksu, tiedostava ihminen. Ei fiksulla ja tiedostavalla pitäisi olla tarvetta ajautua rooleihin ja tilanteisiin, joissa kaikki kontrolli katoaa. Tiedän, ettei sitä voi välttää, mutta haluaisin silti. Haluaisin olla kokonainen, en kummajainen.

Sopeudun rooleihin ryhmässä. Olen se kuuntelija tai se, joka kertoo puujalkavitsejä. Minulla on aina tarina takataskussa enkä ikinä halua aiheuttaa toisille epämukavaa olotilaa. Oikeasti usein on tehnyt mieli huutaa, että olkaa hiljaa typerykset, minulla ei enää riitä teille ymmärrystä. Sopeudun rooliin perheessä. Olen se hyvä tytär, low-maintenance, olen kiltti ja kuuliainen. Kuitenkin jokin siinä tuntuu väärältä. Ei ole tarvetta kapinoida, mutta on tarve tehdä ero perhe-minän ja oikean-minän välille.

On se uusi rooli, se oikean opiskelijan rooli, se joka pukeutuu järkevästi ja kantaa mukanaan kierreselkäisiä muistikirjoja. Onko minusta oikeasti siihen? Hankkimassa itselleen ammattia ja ottamassa osaa keskusteluun filosofian luennolla, syömään opiskelijaruokalassa ja keskustelemaan ihmissuhteista asiantuntevasti, iän tuomalla kokemuksella. Olisi pitänyt ottaa oikean opiskelijan rooli jo aiemmin, silloin kun se olisi tullut minulle luontevasti ilman, että sitä pitää riistää ja imeä itseensä jokaisen solun kautta. Ei minusta taida olla. Se lähihoitajatulevaisuus ei ole sittenkään huono.

Tämän vuoden aikana päätän, missä on minun paikkani. Ainakin toistaiseksi.

Ei ole tärkeää, että teko on oikea, vaan että se on tosi.