Tuli mieleen, kuinka eräässä kirjassa Aspergerin syndroomaa sairastava poika painoi korvaansa radiota vasten ja viritti taajuuden kanavien välille, jolloin radiosta syöksyvä kohina täytti koko pään. Tilaa ei jäänyt enää millekään muulle, ei edes hengitykselle, omalle itselleen. White noise. 

Että kuinka paljon sitä tahtoisikaan olla sellainen, erilainen, muu kuin mitä on. Sellainen, joka uskaltaa hengittää vapaasti. Tai kuunnella radion kohinaa jos siltä tuntuu. On ollut sellaisia olotiloja melko paljon viime aikoina. Tekisi mieli päästää irti kaikesta vähäksi aikaa. Ja olen kyllä päästänytkin. En ole saanut tehtyä yhtään mitään järkevää tai todellista sen jälkeen, kun tulin Suomeen. Olen pyörinyt pieniä ympyröitäni ja todennut, etten tahdo enää mahtua samaan koloseen, mistä aikanani lähdin. Eikä se ole huono asia. Pitää vain laajentaa ympyrääni. Elämä käy ahtaaksi.

Paketoin elämäni ja katselin sitä. Yritin hahmottaa kohtia, jotka ovat olleet jotenkin merkityksellisiä. Yritin löytää hetkiä, jotka voi naulata kiinni ja sanoa, että tämä on nyt se piste, jossa tein tärkeän päätöksen. Tämä hetki muutti elämäni. En löytänyt niitä. Ennen kuin lähdin Slovakiaan, oletin että jälkikäteen näkisin päätökseni jotenkin merkittävänä asiana, mutta niin ei ole. Päätin lähteä Slovakiaan, lähdin, asuin siellä, opin elämään ja pyörittämään rutiineja, tulin Suomeen. Päätös tuntui aluksi dramaattiselta, jotenkin kohtalokkaalta, mutta jälkikäteen ajateltuna se ei ollut sitä.

Luulen että merkityksellisin hetki minulle on ollut se, kun opin lukemaan. Ja toinen se, kun Jyväskylän kaupungin musiikkikoulussa tapasin Mervin, joka opetti minua soittamaan, ja elämään aika monen vuoden ajan. Olisin eri ihminen, ellen olisi sattumien kautta päätynyt barokkimusiikin pariin. Minussa ei olisi rytmiä eikä suuntaa. Minä olisin ekspressionismia ja virtaa. Olisin impressionistinen sumukuva.

Sitä sanotaan suhinaksi, kun kaksi ihmistä on yhdessä hiljaa.